Nostalgian syleilyssä. Luonto, piristeet ja perinteet poikkeusolojen kiinnekohtina

Artikkelissa esitellään ja analysoidaan, minkälaisiin asioihin ihmiset tukeutuivat etsiessään arjesta tuttua, turvallista ja pysyvää ja kestääkseen poikkeuksellisia oloja. Tarkastelun ulkopuolelle on rajattu poliittinen ja aatteellinen keskustelu ja siihen liittyneet valinnat sekä mentaalisen selviytymisen yhteisöllinen puoli. Ajanjaksoa lähestytään yleisinhimillisenä tragediana, jossa yksilöt erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa pyrkivät jatkamaan elämäänsä kukin parhaansa mukaan. Käsittelyperiodi kattaa koko vuoden 1918, mutta tarkastelussa korostuu ajanjakso helmikuusta syksyyn, sotatapahtumista ja punaisen Helsingin ajanjaksosta vankileirien aikaan ja syys-lokakuun armahduksiin. Keskeisiksi teemoiksi nostetaan luonnon ja säätilojen vaikutus, piristeiden ja nautintoaineiden kaipuu sekä perinteiden ja vuotuisjuhlien symboliikka. Artikkelin päälähdeaineistona ovat eri arkistoissa säilytettävät aikalaisten kirjoittamat kirje- ja päiväkirjamuistiinpanot

Luonto historiakuvan loimilangaksi? Luonnonympäristölle annetut merkitykset pohjoiskarjalaisessa matkailussa

Nature and culture are often seen as two separate entities in the travel industry. In this article, it is argued that nature is an essential part of human culture, and nature tourism should also be interpreted through cultural concepts. Cultural nature is addressed by examining the historical imaginaries used in the tourist attractions within the North Karelia Biosphere Reserve in Eastern Finland. The main scope of interest is how nature is implicated in the local narratives of the past, and how history and nature are intertwined in nature attractions such as national parks. The findings will be viewed with the help of a museological significance assessment, which enables the examination of the different meanings given to cultural nature in tourism. The cultural information about local nature and human traces of human life in nature can be regarded as enhancing the attractiveness of the area and as constituting an integral part of the nature experience. National parks can be seen as nature museums, which originally sought to preserve samples of virginal forests, thus representing the nature relationship of the previous generations. Nature, the key attraction of the area, is deeply connected with the local history culture and imaginaries of the exotic wilderness of Karelianism. The national romantic view bypasses to some extent the local experience and stories by emphasising the 19th-century national romantic artists and images related to historical Border Karelia

Eheys ja ennakkoluulo : Työväenyhteisön ja kansakoulunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle

This study discusses return to peace in Sörnäinen, Helsinki, after the Finnish Civil War in 1918. Situated in (labour) community research the study examines the relationship between the local elementary (folk) school teachers and the Sörnäinen labour community. Methodologically, qualitative tools are complemented by using the notion of emotional communities and the method of close reading. The theoretical framework is the psychological resilience linked to return to peace from war and to recovery from crisis. Emotions are seen primarily as a social force sustaining emotional communities. Social resilience was communal, making one’s own reference group crucial to recovery. After the Civil War, the National Progressive Party-dominated management of the National Board of General Education defined national unity as the goal of education, but in the wake of the war, schools were made into a battleground of bottled-up emotions. The Civil War exacerbated the relations between the school teachers and the working-class population, and the emotional regime hardened by the experiences or interpretations of the war made it impossible to present alternative views of the other party. Still, the emotional communities analysed were not homogeneous; they contained within them smaller subcommunities, which acted as emotional refuges. How the relations reached a crisis point was encapsulated in children. They saw a disconcerting chain of events, facing many different truths about what had happened. The teachers’ Fennomanian, education-based view of the Finnish people was shattered by the war, while among the workers, the defeat and the split of the labour movement laid to waste the ideal of a better world built with combined efforts. The grief was mixed with bitterness and the resultant ideas of revenge or a need for reconciliation. Most of the elementary school teachers knew where they stood in these exceptional circumstances, but it was not easy. Many were drawn to social democratic ideas, sympathising with the efforts to improve the lot of the people, which made it hard for them to take a stand. In addition to rekindling a passion for the redeeming force of education, many teachers found in the Finnish kinship ideology a tool of social resilience and of managing their relationship to the ordinary Finnish-speaking people. Among the teachers and the political labour movement alike, the resilience was grounded in building a better world through children and education. The left-wing socialist labour movement dissociated itself ever more clearly from the bourgeois education system, seeking to equip the Red orphans with an alternative worldview. Similarly, the teachers turned into action the self-accusations rising from the failure of their educational work. The crisis was proof of the inadequacies of education, which is why their own future work was key to Finnish national unity. All parties also endeavoured to awaken the working-class parents seen as too passive or as providing their children with the wrong sort of education. Mental peace was not attained in the immediate aftermath of the war, but there were occasional incidences of calming down. The emotions aroused by the crisis, the way in which the war was interpreted and the creation of a new vision for the future helped to manage these emotions but did not enable an understanding of the other party. The crisis was also used as a rhetorical device to strengthen the contradictions between the working-class population and the teachers.Tutkimus esittelee ja arvioi rauhaan palaamista vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Helsingin Sörnäisissä. (Työläis)yhteisötutkimuksen alaan kiinnittyvä tutkimus lähestyy aihetta alueella työskennelleiden kansakoulunopettajien ja paikallisen työväenyhteisön suhteen kautta. Metodologisina apuvälineinä on hyödynnetty kvalitatiivisen menetelmän lisäksi tunneyhteisön käsitettä ja lähiluvun metodia. Teoreettisena viitekehyksenä toimii sodasta rauhaan palaamisen ja kriisistä palautumiseen liittyvä mentaalisen resilienssin tematiikka. Tunteet nähdään ensisijaisesti sosiaalisena, tunneyhteisöjä ylläpitävänä voimana. Sosiaalinen resilienssi oli yhteisöllistä, ja toipumisessa oma viiteryhmä oli tärkeä. Sisällissodan jälkeen kouluhallituksen edistyspuoluelainen johto määritteli koulun tehtäväksi kansakunnan eheyttämisen. Koulusta muodostui kuitenkin kenttä, jolla padotut kokemukset ja ristiriitaiset tunteet kohtasivat. Sota vaikeutti opettajiston ja työväestön suhdetta, ja kokemusten vahvistamat tunnehallinnot estivät tuomasta esille vaihtoehtoisia näkemyksiä toisesta osapuolesta tai sotatulkinnasta. Tunneyhteisöt eivät kuitenkaan olleet homogeenisiä, vaan niiden sisällä oli pienempiä ryhmiä, jotka toimivat tunneturvapaikkoina. Suhteen kriisiytyminen tiivistyi lapsissa, jotka kokivat sodan ja sen jälkiselvittelyiden aikana hämmentävän tapahtumaketjun, josta he kuulivat erilaisia totuuksia. Opettajien fennomaaninen sivistykseen pohjautuva kansakuva sai sodassa lopullisen iskunsa. Työväestön osalta häviö sekä oman liikkeen jakautuminen hävittivät ideaalin joukkovoimalla rakennettavasta paremmasta maailmasta. Koettuun suruun liittyi myös katkeruus ja siitä nouseva koston tai suhteen korjaamisen ajatus. Kansakoulunopettajille position määrittely poikkeusoloissa oli pääosin selkeää, mutta ei helppoa. Kiinnostus sosiaalidemokratiaan ja sympatiat rahvaan aseman parantamiseen tekivät ratkaisusta monelle vaikean. Sivistysuskon palauttamisen lisäksi palautumisen välineeksi muodostui opettajilla heimoaate, joka auttoi näkemään suomenkielisen rahvaan jälleen myönteisessä valossa. Sekä opettajiston että poliittisen työväenliikkeen osalta resilienssi rakentui paremman maailman rakentamiseen lasten ja kasvatuksen kautta. Vasemmistososialistinen työväenliike veti yhä tiukemmin rajaa porvarilliseen koululaitokseen pyrkien tarjoamaan punaorposukupolvelle vaihtoehtoista maailmankuvaa. Myös opettajisto käänsi kasvatustyön epäonnistumisesta nousseet itsesyytökset toiminnaksi. Kriisi oli todistus kasvatustyön riittämättömyydestä, ja siksi oma tuleva työ oli eheän kansakunnan kannalta välttämätöntä. Kaikki osapuolet pyrkivät myös passiivisina nähtyjen tai vääränlaista kasvatusta antavien työläisvanhempien kasvattamiseen. Mentaalista rauhan tilaa ei saavutettu välittömästi sotaa seuranneina vuosina, vaikka tilanteen tasoittumistakin oli nähtävissä. Kriisin aikana koetut tunteet ja niiden sietämiselle pohjan antama sotatulkinnan ja uuden tulevaisuudenkuvan luominen eivät antaneet mahdollisuutta nähdä toista osapuolta ymmärtävässä valossa. Kriisiä käytettiin myös retorisena keinona vahvistamaan aikaisempaa vastakkainasettelua työväestön ja opettajiston välillä

Eheys ja ennakkoluulo : työväenyhteisön ja kansakoulunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle

Tutkimus esittelee ja arvioi rauhaan palaamista vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Helsingin Sörnäisissä. (Työläis)yhteisötutkimuksen alaan kiinnittyvä tutkimus lähestyy aihetta alueella työskennelleiden kansakoulunopettajien ja paikallisen työväenyhteisön suhteen kautta. Tutkimuksen metodologisina apuvälineinä on hyödynnetty kvalitatiivisen menetelmän lisäksi historiantutkimuksessa harvemmin käytettyä tunneyhteisön käsitettä sekä lähiluvun metodia. Tiheällä lähiluvulla on pyritty pääsemään mahdollisimman lähelle kohteiden tunnekokemuksia ja niistä nousseita tulkintoja. Teoreettisena viitekehyksenä toimii sodasta rauhaan palaamisen ja kriisistä palautumiseen liittyvä mentaalisen resilienssin tematiikka. Tunteet nähdään ensisijaisesti sosiaalisena, tunneyhteisöjä ylläpitävänä voimana. Myös sosiaalinen resilienssi oli yhteisöllistä, ja sodasta toipumisessa oma viiteryhmä oli oleellisen tärkeä. Sisällissodan jälkeen kouluhallituksen edistyspuoluelainen johto määritteli koulun tehtäväksi kansakunnan eheyttämisen. Koulusta muodostui kuitenkin kenttä, jolla padotut kokemukset ja ristiriitaiset tunteet kohtasivat. Kun puolet oli valittu ja johtopäätökset vedetty, rauhantila palautui, ja kaikkien oletettiin jatkavan elämää kuten ennenkin. Tutkimus osoittaa, että sisällissota vaikeutti opettajiston ja työväestön suhdetta, ja sotakokemusten vahvistamat tunnehallinnot estivät tuomasta esille vaihtoehtoisia näkemyksiä toisesta osapuolesta tai sotatulkinnasta. Tutkitut tunneyhteisöt eivät kuitenkaan olleet homogeenisiä, vaan niiden sisällä oli pienempiä ryhmiä, jotka toimivat myös tunneturvapaikkoina. Suhteen kriisiytyminen tiivistyi lapsissa, jotka kokivat sodan ja sen jälkiselvittelyiden aikana hämmentävän tapahtumaketjun, josta he kuulivat useita erilaisia totuuksia. Opettajien fennomaaninen sivistykseen pohjautuva kansakuva sai sodassa lopullisen iskunsa. Työväestön osalta häviö sekä oman liikkeen jakautuminen hävittivät ideaalin yhdessä joukkovoimalla rakennettavasta paremmasta maailmasta. Koettuun suruun liittyi myös katkeruus ja siitä nouseva koston tai suhteen korjaamisen ajatus. Kansakoulunopettajien enemmistölle oman position määrittely poikkeusoloissa oli pääosin selkeää, mutta ei helppoa. Kiinnostus sosiaalidemokratiaan ja sympatiat kansan aseman parantamiseen tekivät ratkaisusta monelle vaikean. Sivistysuskon palauttamisen lisäksi kansasuhteen käsittelykeinoksi ja näin myös resilienssin välineeksi muodostui heimoaate, joka auttoi näkemään suomenkielisen rahvaan jälleen myönteisessä valossa. Sekä opettajiston että poliittisen työväenliikkeen osalta resilienssi rakentui paremman maailman rakentamiseen lasten ja kasvatuksen kautta. Vasemmistososialistinen työväenliike veti yhä tiukemmin rajaa porvarilliseen koululaitokseen pyrkien oman kasvatustyönsä avulla tarjoamaan punaorposukupolvelle vaihtoehtoista maailmankuvaa. Myös opettajisto käänsi kasvatustyön epäonnistumisesta nousseet itsesyytökset toiminnaksi. Kriisi oli todistus kasvatustyön riittämättömyydestä, ja siksi oma tuleva työ oli eheän kansakunnan kannalta välttämätöntä. Kaikki osapuolet pyrkivät rakentamaan tulevaisuutta lasten välityksellä ja pyrkivät passiivisina nähtyjen tai vääränlaista kasvatusta antavien työläisvanhempien herättämiseen. Mentaalista rauhan tilaa ei saavutettu välittömästi sotaa seuranneina vuosina, vaikka tilanteen tasoittumistakin oli välillä nähtävissä. Kriisin aikana koetut tunteet ja niiden sietämiselle pohjan antama sotatulkinnan ja uuden tulevaisuudenkuvan luominen eivät antaneet mahdollisuutta nähdä toista osapuolta ymmärtävässä valossa. Kriisiä käytettiin myös retorisena keinona vahvistamaan aikaisempaa, ennakkoluuloille perustuvaa vastakkainasettelua työväestön ja opettajiston välillä.This doctoral thesis discusses return to peace in Sörnäinen, Helsinki, after the Finnish Civil War in 1918. To do this and situated in (labour) community research, the study examines the relationship between the local elementary (folk) school teachers and the Sörnäinen labour community. Methodologically, qualitative tools are complemented by using the notion of emotional communities – less often utilised in historical research – and the method of close reading. Careful close reading has sought to capture the subjects’ emotional experiences and the interpretations arising from these experiences as closely as possible. The theoretical framework is the psychological resilience linked to return to peace from war and to recovery from crisis. Emotions are seen primarily as a social force sustaining emotional communities. Social resilience was similarly communal, making one’s own reference group crucial to recovery from war. After the Civil War, the National Progressive Party-dominated management of the National Board of General Education defined national unity as the goal of education, but in the wake of the war, schools were made into a battleground of a bottled-up past and clashing emotions. Sides had been taken and conclusions drawn. Once peace returned, people were expected to go on with their lives as before. The research shows that the Civil War exacerbated the relations between the school teachers and the working-class population, and that the emotional regime hardened by the experiences or interpretations of the war made it impossible to present alternative views of the other party or of the way that the war was conceived. Still, the emotional communities analysed were not homogeneous; they contained within them smaller subcommunities, which acted as emotional refuges. How the relations reached a crisis point was encapsulated in children. They experienced the war and saw a disconcerting chain of events in its aftermath, facing many different truths about what had happened. The teachers’ Fennomanian, education-based view of the Finnish people was shattered by the war, while among the workers, the defeat and the split of the labour movement laid to waste the ideal of a better world built with combined efforts. The grief was mixed with bitterness and the resultant ideas of revenge or a need for reconciliation. Most of the elementary school teachers knew where they stood in these exceptional circumstances, but it was not easy. Many were drawn to social democratic ideas, sympathising with the efforts to improve the lot of the people, which made it hard for them to take a stand. In addition to rekindling a passion for the redeeming force of education, many teachers found in the Finnish kinship ideology a major tool of social resilience and of managing their relationship to the ordinary Finnish-speaking people, whom they could now again see in a positive light. Among the teachers and the political labour movement alike, the resilience was grounded in building a better world through children and education. The left-wing socialist labour movement dissociated itself ever more clearly from the bourgeois education system, seeking through its own educational efforts to equip the Red orphans with an alternative worldview. Similarly, the teachers turned into action the self-accusations rising from the failure of their educational work. The crisis was proof of the inadequacies of education, which is why their own future work was key to Finnish national unity. All parties endeavoured to construct the future through children, striving to awaken the working-class parents seen as too passive or as providing their children with the wrong sort of education. Mental peace was not attained in the immediate aftermath of the war, but there were occasional incidences of calming down. The emotions aroused by the crisis, the way in which the war was interpreted and the creation of a new vision for the future helped to manage these emotions but did not enable an understanding of the other party. The politics of atonement and reconciliation were not always practised in the classroom. The crisis was also used as a rhetorical device to strengthen existing contradictions based on prejudice between the working-class population and the teachers

Historical Reindeer Corrals as Portraits of Human-Nature Relationships in Northern Finland

Reindeer herding has been practised in northern boreal and subarctic regions of Fennoscandia for several centuries. The gathering and separation of reindeer for slaughter and calf marking are significant and cyclical activities of reindeer herding that are commonly carried out in reindeer corrals composed of circular-shaped fences of wood or stone construction leading into the corral. Using archaeological databases, we mapped historical reindeer corrals in northern Finland dating from the late 1800s to the 1960s for the entire reindeer herding area and characterized the legacies of their past use on present-day vegetation in Peräpohjola. In total, 94 corrals were located. Reindeer separations created a niche for novel plant communities with increasing graminoids in relation to dwarf shrubs and formation of a dense birch grove. Corrals have also preserved old rare trees left standing inside the corral to provide shelter for reindeer. The positioning of the corrals in the landscape was usually planned in a way that utilized man-made constructions and natural barriers, such as peatlands, and the typical behaviour of the reindeer in combination with both. When the wooden constructions had collapsed and decomposed, only the different vegetation indicates their past existence. L’élevage des rennes est pratiqué dans les régions boréales et subarctiques nordiques de la Fennoscandie depuis des siècles. Le rassemblement et la séparation des rennes à des fins d’abattage et de marquage des veaux sont d’importantes activités cycliques de l’élevage des rennes. Elles s’effectuent généralement dans des enclos à rennes composés de clôtures circulaires en bois ou de constructions en pierre menant aux enclos. À l’aide de bases de données archéologiques, nous avons dressé la carte historique des enclos à rennes du nord de la Finlande de la fin des années 1800 jusqu’aux années 1960 pour l’ensemble de la zone d’élevage des rennes, puis nous avons caractérisé l’héritage de leur utilisation antérieure sur la végétation actuelle de Peräpohjola. Nous avons localisé 94 enclos en tout. Les séparations employées pour les rennes ont donné lieu à la création d’un créneau favorable à l’établissement de nouvelles associations végétales contenant plus de graminiformes par rapport aux arbustes nains et à la formation de boulaies denses. Les enclos ont également permis de préserver d’anciens arbres rares qui sont restés à l’intérieur des enclos en guise d’abri pour les rennes. En général, l’emplacement des enclos était planifié de sorte à tirer parti des constructions artificielles et des obstacles naturels, comme les tourbières, et du comportement typique des rennes à l’égard de ces deux caractéristiques. Une fois les constructions en bois effondrées et décomposées, seule la végétation différente témoigne de leur existence.

Biteillä maalatut omakuvat urbanisoituneessa Karjalassa

Artikkelissa esitellään ja arvioidaan Lappeenrannan, Imatran ja Joensuun kaupunkien digitaalisia omakuvia. Sitä, minkälaisia sosiaalisesti jaettuja mielikuvia ja brändejä kaupungit sähköisissä viestintäkanavissaan itsestään ovat tuottaneet. Analyysin pääpaino on visuaalisessa aineistossa, ja teoreettisesti teeman käsittelyä raamittaa sosiaalisen imaginaarin käsite. Julkinen ja yksityinen viestintä sekä brändien ja omakuvien tuottaminen on siirtynyt aikaisempaa keskitetymmin sähköisille alustoille ja sosiaaliseen mediaan, mikä tekee digisyntyisestä datasta tärkeän lähdeaineiston myös historiantutkimukselle. Tutkimuksen keskeisiä havaintoja on, että kyseisten kaupunkien brändäyksessä on keskitetty vahvasti luonnonmaisemaan ja kestävään kehitykseen sekä korostettu itärajan läheisyyttä ja ylirajaista yhteistyötä. Itäsuomalaisissa kaupunkikuvissa korostuvat karjalaisuuteen liitettyjen symboleiden, kuten värien, yhä nykyaikananikin tärkeäksi koettu merkitys. Toisaalta digitaalisen viestinnän interaktiivinen rooli on vahvistanut kaupunkilaisten mahdollisuuksia vaikuttaa yhteisönsä julkiseen kuvaan. Sosiaalisen median hyödyntäminen voi näin demokratisoida paikallista vallankäyttöä ja lisätä yhteisöllisyyttä

Helsingin moninaiset karjalaiset muistin paikat

Artikkelin tapaustutkimuksena on kolme Helsingin kaupunkitilaan sijoittuvaa muistin paikkaa, jotka kytkeytyvät leimallisesti Karjalaan ja karjalaisuuteen. Kyseiset kohteet ovat Larin Parasken patsas, katu Meilahden kaupunginosassa ja Karjalatalo. Tutkimuskysymyksiä ovat, miten kyseiset paikat ovat kytkeytyneet Karjalaan ja rakentaneet karjalaisuutta Helsingin kaupunkitilassa sekä millaisia paikallistoimijoiden välisiä neuvotteluja kunkin muistin paikan taustalta on mahdollisesti löydettävissä. Helsingin kaupunkitilan ja kollektiivisen muistin tarkastelu kytkeytyvät tässä yhteydessä kysymykseen 2010-luvun karjalaisuuksista ja niiden suhteesta ylirajaista Karjalaa koskeviin historiallisiin mielikuviin.   Lähtökohtaisena menetelmänä tutkimuksessa on hyödynnetty kaupunkisuunnistusta, joka on toteutettu Helsingissä kesäkuussa 2021. Tutkimusaineistona on käytetty tutkimuskohteiden menneisyyteen liittyviä historiallisia lähteitä, kuten arkistoaineistoja, lehtikirjoituksia, muistitietoa ja valokuvia. Lähteiden analysointimenetelmänä on toiminut lähiluku

The Voice of the White-Coated People: Continuity and Change in the Physician's Profession

Pasternack, Amos, Ruokonen, Tuula & Ståhls-Hindsberg, Monica (eds.) 2006. Lääkärityön muistoja. Läkarminnen (Physicians' Memoirs). Kansanelämän kuvauksia 68. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomalainen lääkäriseura Duodecim. 347 pp. 111. ISBN 951- 746-781-8. ISSN 0453-2201